Harri Kivenmaa

vuonna 1954 syntynyt ex rehtori Kokemäeltä.Kuvassa Harri Kivenmaa

Olen tehnyt työurani isänmaan nousevien toivojen parissa, rehtorina Äetsässä, Harjavallassa ja viimeksi 17 vuotta Kokemäen lukiossa. Se on pitänyt katseen kirkkaana, luontevasti tulevaisuudessa, mutta historian opettajana myös menneisyydessä. Väsymättä olen korostanut nuorelle polvelle omien juurien tuntemisen tärkeyttä ja historiasta oppimisen merkitystä tässä alati muuttuvassa ympäristössä ja yhteiskunnassa.

Tampereen yliopistossa suorittamani maisteritutkinnon jälkeen en ole päässyt historiasta eroon, en kovasti ole pyrkinytkään. Tutkintoni pääaine oli yleinen historia, mutta keskeiseen osaan nousivat myös Suomen historia, kansainvälinen politiikka ja tiedotusoppi. Gradua vääntäessäni tykästyin historiantutkimuksen prosessiin: lähteiden arviointiin, kausaliteettien rakenteluun ja johtopäätösten vetoon. Ja tietysti tarinan, monimutkaisenkin, kertominen loogisesti ja sujuvasti kuuluu historiankirjoitukseen.

Olen sekaantunut, usein tahtoen, joskus tahtomattani, moniin historiaprojekteihin. Pisin ja monipolvisin oli Satakunnan maakuntahistoriahanke, jonka tavoitteena oli kuvittaa maakunnan menneisyys osin aina 1500-luvulta nykyaikaan. Yhteistyökumppanina, tuottajana, oli Tampereen yliopiston historiatieteen laitos, joka rekrytoi parhaimmat nuoret tutkijansa kirjoittamaan Satakunnan menneisyyttä. Samanlaisella konseptilla toteutettiin Kokemäen historian kirjoitus. Mainituista ensimmäinen otti noin 20 vuotta. Jälkimmäisestä selvittiin kymmenellä.

Vaikka roolini hankkeissa oli olla historiatoimikunnan jäsen, Kokemäen tapauksessa sen puheenjohtaja, merkitsi osallistuminen satojen ja taas satojen liuskojen luku-urakkaa ja harjaantumista kokonaisuuksien hallintaan. Hyvän ja vielä paremman historiantutkijan oppi myös erottamaan.

Historiafriikin kuvaani on kuulunut myös, etten oikein ole osannut sanoa: Ei. Vuosien mittaan monet yhdistykset, järjestöt ja yhteisöt ovat pyytäneet apua menneisyytensä selvittämisessä ja historiikkiensa laadinnassa. Useat ovat apuni saaneet ja hauskaakin on ollut. Akateemisessa tasossa voi olla toivomista, mutta, kuten sanottua, sujuva kerrontakin on tavoiteltava asia.

Eläköitymisen myötä yhteiskunnalliset tehtävät ovat vähentyneet, mutteivät onneksi kokonaan loppuneet. Muille harrastuksille on jäänyt enemmän aikaa. Niihin kuuluvat opiskeluajoista juontuvan ikuisuushankkeen, jatko-opintojen saaminen irti lähtökuopista, matkustelu – kunhan koronasta päästään – elämänkertakirjallisuuteen perehtyminen, samoilu lähimetsissä ja aherrus mökin työleirillä.